Vielä alkukesästä 2012 Helsingin poliisi arvioi, että pääkaupungissa on romanikerjäläisiä enemmän kuin koskaan. Myöhemmin syksyllä Helsingin poliisi raportoi tyytyväisenä, että “Suomalaisten käytös karkotti romanikerjäläiset Helsingistä.” Tietoa tai kiinnostusta siihen mihin romanikerjäläiset katosivat ei kuitenkaan vaikuta olevan.
Helsingin poliisin rikoskomisario Kari Niinimäki kertoo MTV 3:lle, että “ei osaa tarkkaan sanoa, minne romanikerjäläiset ovat Helsingistä lähteneet.
– On tietysti se vaara, että he siirtyvät muualle Suomeen, mutta en ole ainakaan kuullut tällaisesta. Toivon mukaan he lähtevät muihin maihin.”
Suomen valitsema strategia vaikuttaa olevan, että romaniongelma ratkeaa sillä, että Suomi alkaa kohtelemaan romaneita yhtä törkeästi kuin näiden lähtömaissa toimitaan. Tämä ei ole ihmisarvoinen eikä EU-ihmisoikeuksia koskevien sopimusten mukainen ratkaisu. Pitkällä tähtäimellä tällaisen maton alle lakaisu -poliitikan päässä häämöttää itä-euroopan romanien pyyhkiminen kokonaan Euroopan kartalta. Esimerkiksi Unkarissa toimiva Jobbik-puolue on jo vaatinut romanien siirtämistä leireihin kaupunkien ulkopuolelle.
Vuonna 2010 silloinen ulkoministerimme Alexander Stubbehdotti että “seuraavissa EU:n budjettineuvotteluissa pitäisi laittaa korvamerkittyä rahaa romaneja varten.” Mielestäni romanien ihmisoikeustilanne olisi syytä nostaa pöydälle myös nyt kesken jääneissä budjettineuvotteluissa.
Romanien tilanteen parantamiseen on tälläkin hetkellä mahdollista saada tukea EU:n sosiaali- ja aluekehitysrahastoista. Näin ei kuitenkaan jostain syystä näytä tapahtuvan. Liekö syynä se, että EU-tuki edellyttää myös omarahoitusosuutta. Eli, vaikka romanien tilanteen parantamiseen olisi saatavilla riittävästi EU-tukea mahdollisuuksia ei käytetä, koska asiaan ei haluta laittaa kiinni penninlatia omaa rahaa tai muuta panostusta.
Erkki Tuomioja kertoo vastikää ilmestyneessä teoksessa Huomio! Romaneja tiellä, että “EU:lla tulisi olla paremmat valmiudet käyttää EU-rahoitusta myös politiikan ohjausvälineenä. Tällä hetkellä ongelmana on se, että EU-rahoitus ei tavoita romaneja. Projektit ovat lyhytkestoisia, EU-tukien käyttöaste on alhainen, eikä projektien tehokkuudesta ja seurannasta ole aina luotettavaa tietoa.”
Koska ne maat joissa romanien ihmisoikeustilanne on surkeimmassa tilassa ovat EU-rahoituksen saamapuolella mahdollisuudet vahvoihin taloudellisiin sanktioihin ovat olemassa. On sinänsä kummallista, että kun uhattuina ovat ylikansalliset sijoituspankit, niin sanktiot ovat voimassa ja kansakunnat polvillaan ennen kuin kahvi komissaarien kupeissa ehtii jäähtyä, mutta kun kyseessä on miljoonien romanien ihmis- ja perusoikeudet mitään ei tapahdu.